Päätän aloittaa blogin pitämisen nyt hieman negatiivisesta asiasta joka minua henkilökohtaisesti harmittaa suuresti. Varmasti suuri osa "äiti"-ihmisistä näkee punaista mikäli sivuilleni eksyy mutta tämä on minun tapani purkaa turhautumista äitipuolena, henkilönä jolla oikeastaan ei ole sananvaltaa asioihin loppujen lopuksi lainkaan. Joka yrittää pysyä pyörien mukana vaikka en aina niitä ymmärrä, 3-vuotta sivusta katsoneena, suuni suurin piirtein tukkineena on minun nyt avauduttava jollain tavalla nimettömänä koska en asiaan voi muutoinkaan puuttua.
Hieman pohjaa asialleni.. Olen äitipuoli, en äiti vaan äitipuoli. Minulla ei ole omia lapsia, vaikka niitä tahtoisinkin. Minulla ei välttämättä ole omiin lapsiin mahdollisuutta vaikka näin tahtoisinkin. Asian olen hyväksynyt, vaikkakin asia tottakai minua harmittaa. Lähtökohtaisesti en tahdo välttämättä myöskään lapsettomuushoitoihin koska olen jo sivusta tuttavani nähnyt sen tekevän ja rankkaa se on ollut. En myöskään ole tarkoituksella etsinyt itselleni miestä jolla on lapsia jotta voisin heihin äitinvaistoani käyttää, en myöskään ole kenenkään äidin varpaille hyppimässä tai heiltä lapsia viemässä. Tarkoitukseni on rakastaa miestäni, auttaa häntä lapsiensa kasvattamisessa ja arjen pyörittämisessä. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta, mutta ei ole sitä.
Ei sen tähden että hänen exänsä on osa elämäämme, tahdoin tai en. Hän vaikuttaa meidän elämään hyvin suuresti vain olemassa olollaan, sillä että mieheni on tehnyt nämä maailman onnellisemmaksi asiakseen sanomansa virheensä tuon ihmisen kanssa. Lapset ovat ihana asia, mutta ne voi joskus tehdä aivan väärän henkilön kanssa, tätähän tapahtuu usein. Eron jälkeen lapset usein jäävät äidilleen, niin myös heidän tilanteessaan.
Ero heille tuli äidin uskottomuuden vuoksi, jatkuvat bailaamisen ja riitojen takia. Äiti päätti muuttaa melkein 2 tunnin ajomatkan päähän lasten isästä, vain koska tahtoi näin. Hänellä oli ollut useita suhteita "muka" raskaudenajan masennuksen takia. Joo kyllähän sitä kannattaa pyöräyttää muksu ja lähtee sen jälkeen heti iltarientoihin humputtelemaan ja raajojaan availemaan toisille, jättää mies kotiin kahden lapsen ja koirien kanssa. Mitä siitä seuraa, no erohan tottakai kun siitä kiinnikin vielä jää. Ei siinä mitään että lapsia on kaksi, mutta toinen on alle vuoden ikäinen jolloin isä-lapsi suhde jää hyvin minimaaliseksi kun muuttaa noinkin kauaksi. Ei voinut ajatella siinä vaiheessa jäävänsä hieman lähemmäksi lasten isää jo pelkkien lapsien vuoksi. Ei, ei tietenkään koska ajatellaan vain itseään. Isä oli kuitenkin hankkinut kodin (onneksi vain omissa nimissään) ja tehnyt siitä täydellisen perheelleen. Mutta mitä tekee nainen? Tekee vain mitä itseä lystää, koska hän näin tahtoo... Olen toki onnellinen että entinen teki mitä teki, koska nyt olen itselleni tämän ihanan miehen saanut.
Miehen joka on silmissäni maailman ihanin mies, hän on hyvä isä, huomaavainen, luotettava, kaikin puolin kunnollinen, viinakaan ei maistu liiaksi ja ei ole aggressiivinen tai muutakaan. En löydä miehestäni mitään vikaa, en edes makuukammarin puolella. Riitoja meillä tottakai on myöskin meidän parisuhteessa mutta puhumalla niistä selvitään jokaikinen kerta, ei minun tarvitse haarojani lähteä levittelemään ympäriinsä koska olen riidellyt puolisoni kanssa. Käy sääliksi miestäni kun hänelle on näin tehty, noin hyvälle ihmiselle noin kurjasti ja kurjuus vain jatkuu.
Ero tilanteessa he olivat sopineet että lapset tulevat isälleen joka toinen vkl ja loma-aikoina. Tämän lisäksi sovittu oli siitä että lapset aloittavat koulunsa isänsä luona johtuen paremmasta kasvuympäristöstä maalaisseudulla, pienissä ryhmissä kuin suurkaupungin suurissa ryhmissä.
Pohjalla oli myös isän huoli lasten kasvatuksen suhteen. Pikku hiljaa oli alkanut tulemaan ilmi ettei lapsia äidin luona huomioitu tarpeeksi, ei opetettu käytöstapoja, ruokailut menivät huonosti, päiväunia ei nukuttu, yöunet olivat lyhyet, videopelejä pelattiin useita tunteja päivässä (jopa yöllä) jonka vuoksi myös tarhapäiviäkin skipattiin. Asiaan puututtiin ja tottakai lapsilla tuli kovia vierotusoireita peleistä ja sosiaaliset taidot uupuivat lähestulkoon kokonaan vanhemmalta lapselta. Roolimalli oltiin saatu peleistä, joka ei taas isossa tarharyhmässä toiminut lainkaan. (Näitä on nyt yritetty kehittää kahdessa tarhassa, kelto-ohjaajan ja puheterapeutin kanssa.)
Nuoremman terveydentila herätti tällöin myös huolta, 1,5-vuotta käytimme lähes joka vkl kun lapset meille tulivat nuorempaa lääkärissä korkean kuumeen ja korvatulehduskierteen vuoksi. Tämän tästä lapsi oli lääkekuurilla ja me jouduimme hänet sinne viemään, maksamaan lääkkeet ja viettämään aina viikonloput kotona kipeän lapsen kanssa. Melkein 1,5-vuotta on pitkä aika olla tämän tästä isän luona vain lääkärikäynneillä ja sairastamassa, ei ihme että isän kanssa ei suhdetta meinannut syntyä. Jännittävintä tässä oli se että lapsi oli äidin mukaan aina terve meille tullessaan eikä ollut mitään ongelmia ollut, mutta kun lapsilta itseltä kysyi oli lapselle annettu lääkkeen ennen automatkaa isän luokse jotta vaikuttaisi terveeltä. Eli kuumeinen lapsi oli pakko saada isälleen hoitoon jotta isä hoitaa lääkärillä käynnin ja lääkkeet, jotta itse pääsee ryyppään ja rällästään uuden miehen kanssa.
Nuori lapsihan sairastaa ja korvatulehduskierre on yleinen, mutta kyllä siinä vaiheessa lapsi pidetään kotona ja tuodaan sitten vaikka seuraavana terveenä viikonloppuna vasta isälleen.
Nämä suuret huomiot herättivät myös isän silmissä suurta huolta, sosiaalitoimi kannusti myös tähän kahtia jakoon jotta nähtäisiin miten lapset isänsä luona toimisivat.
Esikoulun lähestyttyä vanhemmalla, otti isä ja sosiaalitoimi puheeksi että lapset voisivat
alkaa tulemaan isälleen puolet kuukaudesta eli ns. 2vk-2vk systeemillä
joita isoissa kaupungeissa tehdään jo hyvin paljon. Tämä sopi
äidille vaikkakin hieman kynsin ja hampain. Ymmärtäähän tuon mutta
pakkohan isän oli ajatella lapsiaankin. Tulla nyt sitten maalaiskuntaan
kouluun kun kaikki on tuntemattomia kavereita, joten mieluummin
aloitetaan jo hyvissä ajoin ystävyyssuhteiden luonti, vuosi ennen
esikoulun alkua alkoi lapset olemaan myös ns. meidän tarhassa. Tämä myös edellä mainittujen ongelmien vuoksi oli erinomainen ratkaisu.
Kaikki meni hyvin, alkukankeutta tottakai oli. Nuorempi kaipasi äitiään koska isä-lapsi suhdetta ei ollut juurikaan tullut mutta pikku hiljaa alkoi sekin kehittymään ja isästä tuli lapselle hyvin tärkeä. Vanhemman kanssa ei ollut kovin suuria ongelmia, koska hänen kanssaan pystyttiin kuitenkin juttelemaan asioista jonkin verran ja selittämään miksi mitäkin tapahtuu.
Tässä alkutilannetta mistä siis lähdettiin...
Nyt kun olemme n. vuoden ajan olleen lapsien elämässä enemmän on tilanteet muuttuneet hyvin suuresti. Nuoremmalla on ollut vain kaksi korvatulehdusta, vanhemmalla yhden kerran oksennustauti, vaikkakin ollaan siis kahdessa tarhassa ja pöpöjä varmasti riittää. Pelit ovat jääneet taakse, lautapelit ovat tulleet tilalle. Joskus toki saavat meidän luona pelata pikkukakkosta tms mutta ei mitään tappo-pelejä. Äitinsä luona saavat pelata jotain, emme tarkalleen tiedä mitä mutta kuitenkin tilanne on sielläkin rauhoittunut tietääksemme. Ruoka on alkanut maistumaan, uusia ruokia suostutaan maistamaan. Käytöstapoja on tullut rutkasti ja puhekin sujuu kohtalaisen hyvin vaikkakin muutamia konsonantteja puuttuu vieläkin. Kaikin puolin näyttää siltä että tästä kahtia jaosta on ollut hyvin paljon hyötyä. Ainut mitä tästä on ollut haittaa on ehkä hieman vanhempien kiristyneet välit, mutta tulevat kuitenkin toimeen keskenään. Lasten tarhakäytös on muuttunut erittäin paljon, nuoremmalla ei ole mitään ongelmia kummassakaan tarhassa vaikkakin kertoo että kaupungin tarhassa häntä (hänen omien sanojensa mukaan) jonkun lapsen kiusanneen hieman mutta tarhantädit eikä äiti tästä asiasta tienneet mitään. Vanhemmalla on käytösongelmia molemmissa tarhassa jonkin verran, kuitenkin vähemmän täällä maalaisseudulla koska täällä on pienemmät ryhmät ja niihin hänen on helpompi mennä.
Nyt kuitenkin on kesän alku ja ensi syksynä alkaa esikoulu. Tämä kaiken mullistava taistelu onkin jo alkanut hyvissä ajoin lasten huoltajuudesta. Se jos jokin minua äitipuolta turhauttaa kun en saa sanoa mihinkään mitään. Itse sivusta katsoneena näen hyvin selvästi että lasten on oikeasti parempi olla täällä meillä kuin siellä suuressa kaupungissa. Tästä kerron seuraavassa blogi-kirjoituksessani. Tämä olkoon nyt vain aloituskirjoitus.
Ymmärrän varmasti saavani kritiikkiä kirjoituksestani ja mielipiteistäni mutta tämä on minun tapani purkaa tilanne ja olen valmis elämään sen kanssa. Kuitenkin toivon että negatiivista kritiikkiä ei anneta hepposin perustein koska kaikkea pohjaa en ole välttämättä osannut/muistanut kirjoittaa tai alustaa oikealla tavalla joten takana on vielä paljon asioita joita en ole tähän kirjoittanut...
