Tunteita ilmassa

Niin se sitten koitti, ensimmäinen viikonloppu kun lapset olivat isällään. Toki heidän piti tulla jo aikaisempana viikonloppuna luoksemme mutta se ei sitten yhtäkkiä sopinutkaan tälle äidille, eikä lapset näin ollen päässeetkään isälleen 3 viikkoon. No nyt sitten otimme lapset pidennetylle viikonlopulle eli torstaista sunnuntaihin.

Päivää oltiin odotettu kuin kuuta nousevaa, koska ikävä raastoi jokaista ja tottakai oli vaikeaa ollut elää taas ilman lapsia ja lasten ilman toista vanhempaansa. Kun lapset saapuivat isälleen, olivat molemmat todella hiljaisia. Eipä lastenhuoneesta alkanut leikkien äänet kuulumaan heti niin kuin yleensä vaan toinen istui lattialle ja katseli huonettaan, kun toinen meni istumaan telkkarin ääreen ja laittoi sen päälle tylsistyneenä. Puolisen tuntia siinä meni kun yritimme jutella lapsien kanssa että tekisivät jotain, että onko kissa vienyt kielen. Sitten tilanne hieman aukeni ja lapset rentoutui, tällaista käytöstä ei ikinä oikeastaan ole ollut vaan aina ollaan oltu rentoja ja iloisia kun tullaan ja heti leikkimässä.

Laitoin ruuan, kutsuin perheen syömään ja niin lapsoset tulivat ruokapöytään niin kuin aikaisemminkin. Ruoka maistui nuoremmalle hyvin mutta vanhempi aloitti kiukuttelun suhteellisen nopeasti. Syyksi selvisi mieltä vaivannut asia "miksei kukaan kuuntele mua kun tahdon olla täällä vaan". Ei siis mennyt kuin tunti niin vanhempi alkoi reagoimaan ja itkemään asiaa kun tahtoo olla isänsä luona. Siinä vähän silmäiltiin isän kanssa toisiamme ruokapöydässä ja yritimme lohduttaa lasta että ehkä jonain päivänä pääsee isänsä luokse kun on tarpeeksi vanha tai jos äiti antaa asian kanssa periksi. Että me kyllä ymmärrämme häntä, hänen mielipidettään ja toivoisimme että hän saisi asua luonamme, mutta ettei asia ole aina  niin helppo. Kamala sanoa pienelle lapselle tällaista ja vielä yrittää olla syyttämättä sitä äitiä siellä toisessa kodissa, mutta mitä tahansa sanoo tähän niin se kuulostaa siltä että äiti olisi nyt se syypää. Kun yrittää sanoa että kerro asiasta äidille ja äidin tarhassa, että ehkä he kuuntelevat kun tarpeeksi monta kertaa sanot, niin tulee siitä kamala olo itsellekin että ihan kuin haukkuisi toista vanhempaa huonoksi. Ei me niinkään tahdota tehdä mutta se vaan on karu tosi asia, mikäli lapsi meille kertoo uudestaan ja uudestaan asiasta että isällään tahtoo olla, ja vaikka me se kerrotaan eteenpäin melkein vuoden ajalta niin ei se toinen osapuoli sitä meidän suusta kuuntele vaan paremmin sen pienen lapsen suusta joka sitä joutuu varmasti vastahakoisesti jankuttamaan tämän tästä kun kukaan ei häntä kuuntele. On varmasti lapsesta kamala olla!

Noin vuorokausi meni siihen kun vanhempi lapsi itki asiaa meille vähän väliä, kuinka hän koki että hänelle tehdään vääryyttä ja että kuinka tahtoo olla isin luona. Myös nuorempi ilmaisi tahtonsa olla isän luona kertoen että tahtoo samaan tarhaan ja kouluun kuin paras kaverinsa täältä isän tyköä. Itkua herätti myös ikävä kaikkia ystäviä kohtaan, tarhantätejä kohtaan sekä tottakai myös sukulaisia oli kova ikävä, mammat ja papat oli pakko nähdä! Lapsi yritti käsittää miten näin lyhyessä ajassa voisi nähdä kaikki joita ikävöi ja pettyi kovasti kun ymmärsi ettei kerkiä kaikkia nähdä.

Yritimme kuitenkin parhaamme mukaan hoitaa asiat niin että lapset tapaisivat kaikki joita ikävöivät. Joten lähdimme päiväsaikaan käymään tarhalla perjantaina. Vanhempi lapsi tahtoi viedä tarhantäteille kukkia ja nuorempi karkkia, näin ollen käytiin kaupasta hakemassa iso kimppu ruusuja ja hopealakua. Niin onnessaan lapset marssivat tarhalle ja olivat onnensa kukkuloilla kun näkivät kaikki tuttunsa. Yksi ainoa tarhantäti oli hukassa, joka tottakai vanhempaa harmitti, mutta kävimme sitten katsomassa tätä eskarin puolella johon hän oli siirtynyt. Tämä oli päivän kohokohta lapsille, olivat niin onnessaan.

Tilanne myöskin rauhoittui hieman, lapset saivat nähdä että kyllä ne kaverit siellä on ja että kyllä ne tarhantädit heistä vieläkin välittää vaikkeivat kyseisessä tarhassa saakkaan olla. Kyllä vielä iltasella ja viikonlopun aikana palasimme aiheeseen monta kertaa että "miksei saada olla isin luona", mutta asiasta pystyttiin jo keskustelemaan hyvissä mielin ettei asiaa itketty koko ajan. Kuitenkin vasta sunnuntaina lapset alkoivat olemaan ns. normaaleja omia itsejään. Kuitenkin sitten heille selvisi että pian olisi taas äidin luokse meno ja siitä vasta riemu repesi. Taas oli aika vaihtaa äidin tyköä tulleet vaatteet päälle, odottaa koska mennään ja miettiä kuinka ikävä taas tulee toisiaan.

Vaatteet tuottivat taas suurta ongelmaa, niitä kun ei kuulemma äidin luona ollut tarpeeksi. Kun kysyin äidiltä mitä vaatteita siellä tarvittaisiin niin sain listan. Pakkasin listan mukaan vaatteita ja vähän ylimääräistäkin mukaan jotta lapset olisivat tyytyväisiä, ettei niiden tarvitsisi kulkea räsissä vaatteissa. Kyllä sinne varmaan lähemmäksi 300-400 eurolla vaatteita lähti, kengistä, lakkeihin, pikkuhousuista takkeihin... Sanoimme vaan että jos yksikään tällainen vaate näkyy tori.fi-palvelussa tai muualla myynnissä, ei näy lapsien päällä, edes uskomme hetkeäkään ettei lapset niitä käytä vaan että ne myydään niin sitten on helvetti irti. Äiti vakuutteli että tottakai vaatteet menevät heillä käyttöön, että jos ne menee rikki niin sitten vasta heittää roskiin. Tähän me sitten tuumattiin että tahdomme nähdä myös nämä rikkinäiset vaatteet ennen kuin ne menee roskiin, ihan vain sen tähden että ne eivät ole meillä menneet miksikään joten tuskin lapset niitä hänenkään luonaan rikottua saa. Katsotaan nyt miten vaatteiden, kenkien, takkien, rasojen, lakkien yms. kanssa käy.

Myöskin harrastuksista oli lapsien ja äidin kanssa puhetta, että mitä tahtoisivat tehdä. Äidillä oli paljon suunnitelmia ollut, mutta lapsillahan oli jo meidän luonamme harrastukset jotka piti jättää sen tähden kun äidin luokse muutettiin. Miksei näitä harrastuksia voisi jatkaa myös äidin luona...? Mikä siinä on ettei muskaria, kerhoa ja uimista voisi sielläkin harrastaa? Miksi pitää ottaa tilalle jalkapalloa, yleisurheilua yms? nämähän tulevat kyllä koulussa, tarhassa yms tutuiksi. Mielestäni uintitaito pitäisi saada nyt kuntoon kun siihen lapsilla on kiinnostusta, sekä antaa olla luova musiikin ja muiden kädentaitojen kanssa. Kyllä tuollaiset tulos-laskelmalliset kilpalajit tulevat sitten myöhemminkin kuvioihin ihan riittävästi. Meillä täällä maalaisseudulla näitä jo harrastettiinkin tarhan puolesta aina kerran viikkoon kun viettivät ulkoiluretken kentälle, siellä nämä lajit tulivat jo hieman tutuiksi leikin saralta.

Olemme myös hankkineet äidin luokse pyörän jota heidän piti harjoitella kesän aikana ajamaan jotta vanhempi pystyisi jo eskariin itse ajamaan, tämä on jäänyt tyysti opettelematta. Kyllä tämänkin harjoittelun voisi nyt alkuun ottaa harrastukseksi. Hankimme nyt itselle toisen pyörän jotta pääsemme harjoittamaan tätä taitoa. Toivottavasti talvilajeista hiihto ja luistelu tulee tutuksi tarhan kautta siellä, koska äiti ei niitä varmastikaan opeta vaikka olemme jo hankkineet sukset molemmille lapsille. Ehkä me pyrimme sitten harjoittamaan näitä perustaitoja pian jälleen meidän luonamme kun äiti ei saa mitään aikaiseksi kun viettää aikansa koneella tai pelaten. Olemme myös sanoneet että jos uimisharrastus tai jokin muu on turhan kallista lapsille niin olemme valmiit maksamaan puolet mutta kun ei se saa aikaiseksi varmaan vaikka maksettais kaikki maksut ja liput yms... Saa nyt nähä sitten mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Muksuja harmittaa jo valmiiksi kun melkein tietävät ettei äidin kanssa mistään mitään tuu. Tälläkin hetkellä toistelivat viikonlopun aikana useaan otteeseen sanoja "äiti lupasi, mutta ei pitänyt. Äiti valehteli taas." Yritä nyt siinä sitten jotain keksiä ettei äiti olisi niiden silmissä ihan tyhmä...

Lähteminen äidin luokse oli myös tuskallista. Autoon meneminen kesti melkein tunnin kun sinne ei tahdottu mennä. Äiti tuli hakemaan lapset ja satuimme olemaan juuri mamman luona. Lapset haaluilivat pitkin pihaa, yrittivät sanoa että "äiti, mä haluun olla vaan isin luona.". Mutta äiti ei ollut huomaavinaankaan näitä lauseita. Ei sanonut tai kommentoinut lainkaan lapsien mielipiteitä, vaan oli hiljaa ja jatkoi puhumista jostain muusta aiheesta. Kamalaa katsottavaa, mutta minkäs teet, en minä siinä voi alkaa sanomaan että "etkö huomioi lastasi, mitä se sanoo ja yrittää kertoa tunteitaan, ei niitä saa jättää huomioimatta"... Olimme hiljaa ja yritimme lohduttaa lapsia halailuilla. Autoon kun lapset saimme, huusi vielä vanhempi perään että " minä kerron tarhantäteille että tahdon tänne kun äiti ei kuuntele". Oli se kamala tilanne sanon minä! Tietysti miehelläni teki vielä enemmän pahaa kuin minulla, auton perävalojen poistuttua tuli miehelläni kyyneleet silmiin ja hänen oli vaikea pitää kiukkuaan. Kuitenkin sai kerättyä itsensä ja yrittää jaksaa, lastensa vuoksi. 

Voin sanoo että tää on aivan perseestä!!!