Luovuttamisen tunnetta ilmassa

Tilanne on nyt hieman rauhoittunut ja huomaan miehessäni niin sanotusti luovuttamisen tunnetta.
Hän on nyt tehnyt päätöksensä että lapset saavat jäädä äidilleen mikäli tarhassa tulevat keskustelut menevät hyvin. Ymmärrän kyllä että lapsien turha pompottaminen paikasta toiseen tuottaa kovasti sopeutumisongelmia yms ja tältä kantilta katsottuna onkin nyt hyvä antaa asian niin sanotusti olla mikäli kaikki on hyvin.

Nuoremman kohdalta saimme pitkän sähköpostin siitä kuinka hänellä on mennyt tarhassa ja hienostihan siellä on mennyt, mitä nyt joitain pieniä nahisteluja ollut leluista mutta sehän on normaalia. Kuitenkin nuorempi vielä kyselee miksei isin tarhaan enään saa mennä, onko se kiinni, eikö äiti tykkää että käytäisiin siellä, vihaako ne siellä meitä yms kamalia kysymyksiä. Näihin yritämme vastata niin että kukaan ei saa syytä niskaansa tai jää negatiiviseen valoon. Kuitenkin lapsi ikävöi selkeästi myös toista paikkaa ja kavereita. Sehän nyt on ymmärrettävää. Pyrimme kuitenkin pitämään lapsien ystävyyssuhteita yllä edes jollain tasolla, se kuitenkin tuntuu olevan viikko viikolta vaikeampaa.

Vanhemman lapsen kohdalla saimme reissuvihon eskarin ohjaajalta, siellä hän kertoi miten lapsella on mennyt. Kuitenkaan emme saaneet kokonaiskuvaa siitä mitkä ovat ne ongelmatilanteet mitä siellä on ollut vaan meille vain kerrottiin että tilanteita on ollut sen enempää niitä avaamatta. Kuitenkin paljon hyvääkin kirjasessa oli sekä sen kirjoittamista jatketaan vielä eteenpäinkin, joka on hyvä. Etenkin vanhemman kohdalla meitä kiinnostaa kovasti kehittyminen ja sosiaaliset taidot koska ne on yksinkertaisesti menneet kehityksestä jäljessä ja syynä on se että äiti. Se että hän on lykännyt lapsen turhan aikaisessa vaiheessa videopelejen maailmaan eikä vienyt lasta esim puistoon leikkimään muiden lasten kanssa ja sosiaaliset suhteet ovat olleen neljän seinän sisällä sekä roolimallit on otettu peleistä. Itse olen pelivastainen niin kauan kunnes sen vaikutus lasten kasvuun on negatiivista. Opettavaiset pelit ovat asia erikseen, niitäkin pitää silti olla vain lisänä elämässä eikä pelkkänä sisältönä. No joo, en lähde asiaa enempää avaamaan, voisin kirjoittaa peleistä pitkään ja hartaasti mutta en jaksa.

Kuitenkin lapsilla nyt on mennyt melkoisen hyvin molemmilla. Nuorempi ihmettelee miksei hän pääse isin tarhaan ja kuka on siihen syypää. Vanhempi ymmärtää että nyt on yksi tarha ja sillä siisti, kuitenkin kouluun hän meinaa tulla tänne maalle.

Viime viikonloppuna lapset olivat jälleen meillä ja hauskaa oli. Toki meillä kun on perhetuttuna yksi tarhanopettajista joka oli myös vanhemman tarhantäti aikaisemmin niin hän tuli kylään. Vanhempi lapsi oli aivan innoissaan koko päivän odottanut että tarhantäti tulee kylään ja kun hän tuli niin sitten oltiinkin ihan hiljaa. Ei oikeastaan puhuttu hälle lainkaan vaan lapsi meni aivan lukkoon. Pikku hiljaa leikkien kautta saatiin tilannetta hieman avattua mutta kuitenkaan "mitä kuuluu?, miten eskarissa on mennyt ja mitä olet oppinut?"-kysymyksiin lapsi ei vastannut. Tunnin verran leikkivät siinä ja sitten tarhantäti alkoi tekemään lähtöä joka toi taas vaivaantuneen ilmapiirin ja hiljaisuuden. Kun tarhantäti oli lähdössä vanhempi lapsi ampaisi hänen luokseen ja halasi syvään, kertoi rakastavansa ja ikävöivänsä tätä ja sitten tulikin itku. Näin kyllä että meillä aikuisillakin oli itkussa pitelemistä koska tunnepurkaus lapsella oli niin suuri joka tottakai meihinkin vaikutti. Kuitenkin saatiin tilanne rauhoitettua ja sovittiin että mentäisiin joku kerta käymään tarhanpihassa kun kaikki lapset ovat ulkona. Eli täytynee järjestää pidennetty viikonloppu vielä kun siihen on mahdollisuus.

Mutta voin sanoa näin äitipuolena että kyllä teki pahaa nähdä lapsen itkevät ja valittavan ikäväänsä, kuinka kovasti tahtoi taas tänne. Onneksi saatiin lapset taas hyvälle tuulelle kun samaisen päivän illalla käytiin isin serkun kihlajaisissa juhlimassa ja nähtiin koko suku, kaikki mammat ja serkut yms. Kivaa oli ja tanssimaankin lapset pääsivät sekä hippaa muiden lasten kanssa leikkimään isossa salissa. Kyllä oli kemut kerrakseen. Kuitenkin serkun lapsia oli ollut niin kovasti ikävä että lähtö tuotti taas hieman ongelmaa vanhemmalle ja itku oli suuri kun piti hyvästellä. Monta tuntia ja vielä seuraavana päivänäkin itku oli herkässä kun muisteli kuinka ihana pikkuserkut olivat.

Täällä meillä kun on hieman erilaiset nämä sukulaissuhteet kun äidin luona. Täällä olemme isoa suurta perhettä, kaikki aina halaavat toisiaan ja oikeasti tää on kuin mallisuku, ei riitoja ei mitään sellaista. Kun taas äidin puolella ei pidetä kehenkään yhteyttä ja jopa isomummojen kanssa ollaan riidoissa niin ettei lapset saa niitä tavata. Eli kyllä varmasti on hieman erilaista myös lapselle tämä meidän ympäristö kuin se äidin ympäristö.

Viikonloppu meni kuitenkin kaikin puolin ihan kivasti, ei suurempia riitelyjä, kinasteluja tai muita ennen kuin vasta sunnuntaina kun tuli lapsille selväksi että äiti hakee pian heidän. Sen jälkeen olikin helvetti irti hetken aikaa, mutta isi onneksi sai korjattua tilanteen sillä että alkoi leikittää lapsia ja vei huomion muualle. Kun se äiti sieltä sitten tuli niin lapset möksäsivät hälle oikein kunnolla ja sanoivat jopa että eivät tahdo lähteä äidin luokse. Äiti ei ottanut näitä sanoja kuuleviin korviinsa vaan minä jouduin sanomaan lapsille että meillä on töitä ja ei ole tarhapaikkaakaan. Mutta siitä huolimatta sanoivat etteivät tahdo äidin luokse että haluavat olla isillä, äiti ei oikeastaan näihin asioihin reagoinut. Vasta sitten äiti reagoi kun lapset sanoivat että me halutaan asua täällä isillä että sä voit äiti aina sitten tulla yökylään. Siihen äiti naurahti ja sanoi että sellaista tuskin tulee koskaan tapahtumaan koska tuskin minä siitä pitäisin. Siihen minä sitten sanoin että äiti on aikanaan päätöksensä tehnyt ja lähtenyt tästä kodista, etten minä siihen lapsi rakkaat enään voi vaikuttaa se oli äitinne päätös. Äiti ei oikein tykännyt vastauksestani mutta turha hänen on minun niskaani syytä laittaa jottei voi talossa olla. Sanoin vielä äidille että sen eestään löytää minkä taaksensa jättää, että olisi miettinyt aikaisemmin, nyt on turha syyttävää sormea muualle osoitella.

Toivottavasti tuo kaikki edes vähän avasi äidin silmiä, mutta mieheni oli sitä mieltä että tuskinpa vaan... Veikkasi sen jopa ehkä lisäävän meidän haukuntaa lapsille ja vieraannuttamista, mutta onneksi lapset ovat todella kiintyneitä meihin ja sanovat itse että äidi puhuu tyhmiä ja valehtelee. Niin kauan saa jatkaa touhujaan kun vaan lapset eivät liikaa häiriinny tai joudu liian suuren manipuloinnin alaisiksi, sitten otamme seuraavan askeleen. Toivotaan että kuitenkin silmät avautuivat eivätkä menneet enemmän kieroon.

Tälläista tällä kertaa. Seuraavana viikonloppuna lapset tulevat taas meille, kiva kun on vain 5 päivää välissä eikä kahta viikkoa. Saa isi ja lapset viettää keskenään laatuaikaa kun minä lähden ystäväni vauvajuhliin kotipaikkakunnalleni. Saa nähdä miten menee, tämä on ensimmäinen viikonloppu kun olen poissa reilu vuoteen mutta eiköhän isi pärjää lasten kanssa siinä missä ennenkin :)